Vuoden 2010 valtiopäivien avajaiset olivat monessa mielessä elävä todiste siitä, kuinka moni-ilmeinen ja monimutkainen on suomalainen edustuksellinen demokratia.
Puhemiesvaaleista syntyi kohu, kun iso osa kansanedustajista ei noudattanut eduskuntaryhmien yhdessä sopimaa äänestyskäytäntöä.
Suomalainen demokratia rakentuu yhä voimakkaasti konsensukseen. Tasavallan presidenttikin muistutti avajaispuheessaan sopimusyhteiskunnan olevan maan tapa, ja arvostettu sellainen.
On selvää, että toimiakseen monipuoluejärjestelmä vaatii yhteistyötä hallituspuolueiden välillä ja eduskuntatyö vaatii sitä ajoittain myös hallituksen ja opposition välillä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ryhmäkurin vaatiminen suljetussa lippuäänestyksessä muodostaa käsitteellisen ristiriidan.
Ongelman ratkaisemiseksi on esitetty kahta eri mallia. Yhtäältä puhemiesvaaleissa voitaisiin luopua lippuäänestyksestä, toisaalta puhemiesvaalit voisivat noudattaa avoimesti eduskunnassa vallitsevia poliittisia valtasuhteita.
Edellinen malli säilyttäisi puhemiesvaalien konsensushenkisyyden, kun ryhmäkurista poikkeaminen vaatisi edustajilta hieman rohkeutta. Jälkimmäinen vaalitapa taas tunnustaisi sen tosiasian, että puhemiehistön jäsenet ovat puolueensa edustajia.
Puhemiesvaalien ympärillä käytävässä keskustelussa on myös esitetty, että puhemiehen tehtävä on puolustaa eduskuntaa ja kansanedustajia. Tämä tulkinta on edustuksellisessa demokratiassa outo.
Kansanvalta on kääntynyt päälaelleen, jos kansalaisten valtuuttamat edustajat hakevat turvaa teolleen ja päätöksilleen itse eduskuntalaitokselta tai sen puhemieheltä. Jos kantti ei riitä vastaamaan teoista äänestäjille, ollaan harhateillä.
Edustaja saa äänestäjiltään ainutlaatuisen kattavan valtakirjan, vastavuoroisesti hänen on kyettävä tekemään tiliä niille, jotka ovat hänelle kaiken uskoneet.